Jo kotiovella tirisen jännityksestä. Riisun kengät pikaisesti muiden joukkoon ja tönin niitä pienempään kasaan pois tieltä. Katson äkkiä postipinon läpi, ei mitään tärkeää tai välitöntä reagointia vaativaa, onneksi! Kiirehdin sohvalle käsilaukkuni sekä paperikassissa olevan uuden olkalaukun kanssa.
Mitäs kaikkea vanhan laukun sisältä löytyy, mitä pitää säilyttää ja mitä ei uuteen varastoida? Päällimmäisenä on puhelin ja aurinkolasikotelo. Kuinkahan kauan arskoja vielä tarvitsee… elokuu on jo pitkällä. Hmm, antaa kulkea vielä mukana.
Sitten meikkipussi. Siinä kulkee mukana kaikki tarpeellinen pikkusälä, en ala sitä nyt perkaamaan. Varmasti seassa on nuhjaantuneita topseja ja korkittomia kajaleita, mutta odottakoot. Nyt setvitään suurempia linjoja!
Lompakko. Sen sisällä on lounaspasseja, jäsenkortteja, pankkitilien numeroita, valokuvia... eli kaikkea muuta kuin rahaa. Mutta ilmankaan ei pärjää, joten tämä jää.
Olen perinteisen kirjamallisen kalenterin käyttäjä. Puhelimen kalenteriin merkitsen vain ne tapahtumat, mitkä vaativat muistutusta. Paperikalenteriin kirjoittelen muistiinpanoja niin työ- kuin henkilökohtaisesta elämästäni. Se tulee mukaan ilman muuta. Sitten purkkapussi, sekaan vaan!
Toilettipussukka läpäisee myös tarkastuksen. Siellä on hygieniatuotteita, pikkuinen käsidesi sekä pari kertakäyttöistä kasvomaskia. Niitäkään ei enää ole tarvinnut kuukausiin, mutta olkoon, eihän ne paljoa tilaa vie.
Kyniä, kyniä ja kyniä! Siis kuinka monta kynää täällä oikein on? Yks… kaks… viis! Voi hyvänen aika, tuleeko niitä oikeasti aina otettua, jos on tarjolla jossain? Hotellihuoneista (varsinkin, jos ovat kevyitä kirjoittaa), koulutuksista ja mistä lienee. Kai se on jokin refleksi, en osaa muuten tätä määrää selittää. Takuulla kyniä on ollut vain yksi, kun olen tämän laukun käyttöön ottanut.
Mitäs täällä pohjalla oikein on? Jotain kovaa… yök, pastilleja. Osa toisiinsa liimautuneita ja tahmeita, toiset vielä kovia ja sileitä. Nuuhkaisen ja pistän yhden suuhuni, mums mums, ihan on kuranttia tavaraa. Hengityskin raikastuu mynttonin myötä.
Käännän laukun nurinpäin ja ravistelen. Lattialle varisee kauppalappuja ja kuitteja, karkkipapereita ja vanhentuneita käyntikortteja. Niistettyjä nessuja leijailee ilmassa, harmittavasti ei kuitenkaan enää yhtään ehjää pakettia. Sitten rapisee lisää mynttoneita ja huulikiilto, joka on ollut hukassa vaikka kuinka kauan, vaan eipä ole enää!
Nyt alkaa paras vaihe, eli tavaroiden asettelu uuden laukun uumeniin. Vietin päivällä siis tovin jos toisenkin myymälän puolella käyden läpi kaikki noin viisikymmentä erilaista käsi- ja olkalaukkua, shopperia ja reppua, että mikä niistä vastaisi tarpeeseeni parhaiten. Tai mikä muuten vain soittelisi sieluani.
Päädyin rempseään Roihuun. Sitten olinkin ongelman edessä… Mitä! Hirveesti eri värivaihtoehtoja! Seisoin myymälän peilin edessä lempiulkotakki päälläni ja mallasin vuorotellen kaikkia värejä. Valitsin viininpunaisen. En nyt vihjaile mitään juomatottumuksistani, mutta väri sopi kyllä niin hyvin sammalenvihreää maiharitakkia vasten. Ja saman sävyinen huulipunahan menee hankintalistalle myös.
Roihussa on tarpeeksi taskuja kaikelle. Tavaroilleni löytyy loogiset paikat ja tilaa jää vielä mahdolliselle villatakille, pikkusontikalle, vesipullolle, pikkuläppärille ynnä muulle silloin tällöin tarvittavalle. Pyörittelen laukkua ja katselen sitä joka puolelta onnesta soikeana. Olen tyytyväinen valintaani.
Vanhan laukun vien kaappiin muiden seuraksi. Siellä niitä on kosolti, vuosikymmenten ajoilta, osa jo parhaat päivänsä nähneenä. Eivät ole kovin tasokkaita alun perinkään olleet ja nuhjaantuneina nuokkuvat hyllyillä. Päätän, että ostan enää vain laatua. Haluan laukkujeni kestävän aikaa. Huollan niitä hellyydellä ja käytän rakkaudella. Sitten välillä vaihdan tarpeen mukaan ja tervehdin laukkua kuin vanhaa ystävää: Hauska nähdä jälleen!
-Merja Hammar-
Kirjoittaja on elokuun alussa tullut Utuan tiimiin myynti- ja markkinointikoordinaattoriksi ja on huumaantunut aidon nahan tuoksusta sekä kasviparkitun pinnan hivelystä.
