Olipa kerran laukku. Se koki ensihetkensä suunnittelijan päässä, jossa tarve, tarkoitus ja muoto alkoivat kehittyä. Suunnittelija hahmotteli ja piirusteli ja viimein laukun aihio siirtyi toteutukseen.
Naudan raakavuota saatiin ruoantuotannon ylijäämämateriaalina jostain päin Pohjoismaita. Kenties jopa Suomesta. Se käsiteltiin pintanahaksi Italiassa maailman parhaassa nahkatehtaassa. Se, mikä kelpasi maailmankuuluille luxusbrändeille, kelpasi Utuallekin.
Pienessä kreikkalaisessa ateljeessa mallimestari leikkasi kaavojen avulla nahkaosat muotoonsa ja taitava artesaani ompeli laukun valmiiksi. Näytettyään mallikappaleen suunnittelijalle, antoi tämä luvan tuotannolle.
Viimein laukku oli valmis. Se matkasi takaisin Pohjolaan ja Suomeen, Raahe-nimiseen kaupunkiin, Pekkatorin laidalle.
Laukku otettiin vastaan ihastuksen huokauksin. Se nimettiin, hinnoiteltiin ja laitettiin esille myymälään, kaltaistensa seuraan.
Eipä aikaakaan, kun myymälään astui asiakas. Hän huomasi juuri tämän laukun hyllyltä, hiveli ja hipelsi, kokeili käteen ja olalle, peilaili ja ihastui. Päätös oli tehty. Tämä olisi hänen.
Ja näin laukku pääsi uuteen kotiin ja toteuttamaan tarkoitustaan.
Uusi omistaja oli onnellinen. Laukku oli mieluisa ja hän käytti sitä päivittäin. Silloin tällöin puhdisti ja hoiti, eikä pakannut sitä liian täyteen saati roikottanut vetoketjusta. Ei, vaan käsitteli kauniisti.
Koska laukkua kohdeltiin rakkaudella, se palkitsi omistajansa pysymällä ehyenä ja siistinä moninaisia vuosia. Ja näin he elivät yhdessä onnellisina elämänsä loppuun asti.
Sen pituinen se.
